Viikonloppunuori

Tuntuu, että kaikki mun elämä tapahtuu viikonloppuisin. On treenit, työ, jengi-illat, kisat, kaikki tapahtumat. Viikolla sitä vaan ollaan koulussa, opiskellaan, käydään terapiassa. Se on arkea. Mutta kun viikonloppu koittaa, mä saan taas elää sitä elämää, joka tuntuu ihanalta. Valvoa yömyöhään jutellen elämän suurista ja pienistä asioista, mennä minne huvittaa, tavata ystäviä, elää hetkessä. Tanssia vesisateessa, kävellä niin pitkälle kuin jalat vain kantavat, rakastaa. Välillä itkeä itsensä uneen, niin kauan ettei jaksa. Makoilla nurmikolla. Kulkea usvan läpi.

Viime viikonloppuna meillä oli jengi-ilta. Kaikilla oli hauskaa; tanssittiin, soitettiin musiikkia, juteltiin, naurettiin, elettiin nuoruutta... Nukkumaan mentiin vasta seitsemältä aamulla. Lauantaina Ässän kanssa leffaan, hetken mielijohteesta yöllä metsään, lopulta nukkumaan. Tätä tunnetta ei vain voi selittää tai sanoin kuvailla.

Jos rakkaus loppuu, ei ole yrittänyt tarpeeksi, antanut itseään kokonaan toiselle, rakastanut itseään. Tähän päätökseen tulin, kun puhuin Ässän kanssa puhelimessa. Tuntuu, että mä elän kaukosuhteessa, vaikka välimatkaa on vain 32,5 km.

Rakkaus on voima, joka pitää pinnalla ja kannattaa tai ristää elämän ja riuduttaa.

Rakastan, haluan rakastaa, minua rakastetaan... Ässää rakastan niin paljon, että koko ajan tekee mieli kuuluttaa se koko maailmalle. Mikään ei tunnu yhtä hyvältä, missään muualla en tunne olevani niin turvassa, mikään muu ei tunnu niin pysyvältä. Olen hullaantunut, energiaa riittää vaikka mihin.

Eräs viisas sanoi kerran, että rakkaus on vain sähköimpulsseja aivoissa. Samainen henkilö sanoi myös, että jokainen ihmissuhde päättyy eroon tain kuolemaan. Toinen kertoi, että onnea on jokaiselle määrätty tietty määrä elämässä ja että onni lähtee itsestä ja toiset voivat vain joko lisätä onnen määrää tai ottaa sen pois. Rakkaus on kuin tropiikin kukka; sitä tulee hoitaa, jotta se kukoistaa sanon minä.

Onni ja rakkaus, mitä ne ovat? Ihmisten luomia käsitteitä -kö? Tuntevatko eläimet onnea, jos tuntevat, niin tuskin samanlaisena kuin ihmiset.

Tänään ymmärsin. Minulla on ystäviä. Sydänystäviä. Ihmisiä, joille voin purkaa kaiken, jotka ovat olleet elämässäni useamman vuoden, tuntevat minut paremmin kuin minä itse ja joiden pitäisi kirjoittaa elämänviisauksista kirja. Tästä lähin muistutan ystäviäni heidän olemassaolon tärkeydeestään useammin. Ymmärsin myös, että itsemurha on turha. Aivan turha. Siinä ei ole mitään rauhallista, kaunista, mitään mistä voisi olla ylpeä tai mitä ihannoida. Päätin, etten tee sitä, en edes enää harkitse tekeväni. Olen sen velkaa Ässälle.

Olo on vapaampi kuin taivaan linnulla. Näin rauhallinen en ole ollut kuukausiin.