Mökkiviikonloppu

Pakattiin kavereiden ja Ässän kanssa perjantaina kamat autoon ja hurautettiin kämpälle viikonlopun viettoon. Tarkoitus oli vain chillata ja nauttia, mutta matkan varrella oli hieman mutkia. Normaalisti matka kestää alle tunnin, mutta nyt pysähdyttiin milloin kauppaan, milloin vessaan, ja aikaa meni nelisen tuntia.

Kämpällä laitettiin ruoat heti uuniin, ja ensimmäiset pullot kumisivat tyhjyyttään jo tunnin päästä saapumisesta. Kuunneltiin hyvää musiikkia, fiilisteltiin ja saunottiin. Jossain vaiheessa kuitenkin poikien välille tuli vähän kinaa, jota oltiin sitten kovaan ääneen ja nyrkein ratkomassa. Tyttönä mun oli todella vaikea käsittää moista sekoilua, teki mieli lähteä kävelemään. Aikansa jauhettuaan jätkät rauhottuivat ja mentiin nukkumaan. Seuraavana päivänä taas sama juttu. Milloin riideltiin patjoista, milloin vanhoista jutuista, joskus taas ruoasta. Olo tuntui aika ulkopuoliselta ja avuttomalta, kun jätkät pyörivät maassa tai huusivat toisilleen. Kuitenkin välit saatiin aina sovittua.

Hetken luulin kaiken jo olevan hyvin, kun kaikki saunottiin yhdessä ja heitettiin läppää - olin kuin yksi pojista, vaikka joukkoon kuuluinkin. Jäähdytellessä tutustuin kavereihin paremmin. Olo oli mahtava; täysin pimeä metsä ympärillä, joka oli aivan hiljaa, kynttilöitä ympärillä, hyvää juttuseuraa... Voi kun elämä oliskin niin helppoa! Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi mennä liian lujaa. Silloin mua pelotti paljon. Kaveri uhosi telari kädessä, eikä suostunu rauhottumaan ennen kuin maahan kaadettuna. Welcome, ahdistuskohtaus, sua ei olekaan nähty vähään aikaan.

Aamulla sitten pakkasin kamat poikien huutaessa toisilleen. Lähdin kävelemään ja ehdin kulkea aika pitkällekin maantien reunaa pitkin ennen kuin pojat nappas mut auton kyytiin. Kotimatkalla kukaan ei uskaltanut oikein puhua. Ja hyvä niin. Ketutti niin paljon, että olisin päästellyt vaikka mitä sammakonpäitä suustani, jos joku olisi alkanut vittuilemaan. Mur.

Nyt kotona sitten mietityttää. Ihan hyvä, että pojat sai selviteltyä välejään ja purettua tunteitaan, mutta jäi nyt vähän harmittamaan, että sen piti tapahtua juuri tänä viikonloppuna ja mun ollessa paikalla. Väkivalta pelottaa, koska se on aina niin julmaa. Enkä ole tässä elämässä ilman väkivaltaa jäänyt.