Kävin katsomassa kyseisen elokuvan. Tuli sellanen nostalginen fiilis. Sulauduin elokuvaan lähes kokonaan, ihan kuin olisin katsellu omaa elämää valkokankaalta. Muutos on suuri, ei tosin ihan niin radikaali kuin Emilialla. En sentään hakkaa pappoja puistoon, lähde salaa laivalle tai varasta ja juokse sitten vartijoita karkuun. Mutta kuitenkin.
Pää sanoo, että mene, jalat lähtee jo viemään, mutta järki kuiskaa: jää.
Tässä on mun tarina. Vuosi sitten oli ysiluokka alussa ja olin jo ihan solmussa. Kiltti, mut sisällä kiehu. Sitten alko paniikki- ja ahdistuskohtaukset koulussa, kesken kokeiden, syöminen takkuili, kaverit jäi... Lopulta pää ei enää kestäny ja "jouduin" lääkäriin. Ei mua kuitenkaan pidetty tarpeeksi vakavana tapauksena, vaikka oireilua oli jatkunut jo yli 3 vuotta. Pistettiin sitten jonoon. Mä odotin ja odotin, kaikki kaatu päälle, numerot tosin nousi hullun panostuksen takia.
Tammikuussa viisi kuukautta lähetteen jälkeen pääsin hoitoon. Tosin ensin kahden sairaalakäynnin, muutaman turhan haavan takia, liian monen paniikkikohtauksen ja lääkkeiden yliannostuksen jälkeen. Uskalsin avata koulussa suuni erittäin hyvälle ystävälleni, näytin jälkiä, ja hän auttoi minut eteenpäin.
Terapia alkoi, poissaolot koulusta lisääntyi, kiltteys ja nössöys katosi jossain huhtikuun korvilla kokonaan. Silloin myös tapasin Ässän. En usko Ässällä olleen mitään vaikutusta mun käyttäytymiseen, paitsi sillä tapaa, että olin iloisempi. Toisaalta, tein asioita, joista en ole ylpeä ja jotka pelottavat vielä pikkuisen edelleenkin. Tuli toinen aallonpohja vastaan ja löysin itseni sairaalasta. Vietin siellä sitten kaksi päivää miettien ja aloin inhota perhettäni. Äidin lässytys, kyyneleiset silmät ja huoli sai mut huomaamaan, että se on heikko. Niin helvetin heikko. Mä olin kestäny siihen asti, enkä olis surru, vaikka olisinki sillon lähteny. Nyt näin kesän jälkeen oon toista mieltä ja monta kertaa miettiny kuinka onnekas olin. Päättärissä oli, kaikesta huolimatta, yli 9,5 keskiarvo.
Tämä blogi tulee olemaan jatkoa edeltävälle tarinalle. En tiedä vielä, mihin päädyn, mutta tällä kertaa mä haluan elää ja ottaa kaiken irti.
Pää sanoo, että mene, jalat lähtee jo viemään, mutta järki kuiskaa: jää.
Tässä on mun tarina. Vuosi sitten oli ysiluokka alussa ja olin jo ihan solmussa. Kiltti, mut sisällä kiehu. Sitten alko paniikki- ja ahdistuskohtaukset koulussa, kesken kokeiden, syöminen takkuili, kaverit jäi... Lopulta pää ei enää kestäny ja "jouduin" lääkäriin. Ei mua kuitenkaan pidetty tarpeeksi vakavana tapauksena, vaikka oireilua oli jatkunut jo yli 3 vuotta. Pistettiin sitten jonoon. Mä odotin ja odotin, kaikki kaatu päälle, numerot tosin nousi hullun panostuksen takia.
Tammikuussa viisi kuukautta lähetteen jälkeen pääsin hoitoon. Tosin ensin kahden sairaalakäynnin, muutaman turhan haavan takia, liian monen paniikkikohtauksen ja lääkkeiden yliannostuksen jälkeen. Uskalsin avata koulussa suuni erittäin hyvälle ystävälleni, näytin jälkiä, ja hän auttoi minut eteenpäin.
Terapia alkoi, poissaolot koulusta lisääntyi, kiltteys ja nössöys katosi jossain huhtikuun korvilla kokonaan. Silloin myös tapasin Ässän. En usko Ässällä olleen mitään vaikutusta mun käyttäytymiseen, paitsi sillä tapaa, että olin iloisempi. Toisaalta, tein asioita, joista en ole ylpeä ja jotka pelottavat vielä pikkuisen edelleenkin. Tuli toinen aallonpohja vastaan ja löysin itseni sairaalasta. Vietin siellä sitten kaksi päivää miettien ja aloin inhota perhettäni. Äidin lässytys, kyyneleiset silmät ja huoli sai mut huomaamaan, että se on heikko. Niin helvetin heikko. Mä olin kestäny siihen asti, enkä olis surru, vaikka olisinki sillon lähteny. Nyt näin kesän jälkeen oon toista mieltä ja monta kertaa miettiny kuinka onnekas olin. Päättärissä oli, kaikesta huolimatta, yli 9,5 keskiarvo.
Tämä blogi tulee olemaan jatkoa edeltävälle tarinalle. En tiedä vielä, mihin päädyn, mutta tällä kertaa mä haluan elää ja ottaa kaiken irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti