I'm not afraid

Mä kaipaan englanniksi opiskelua. Tuntuu, että kielitaito rapistuu, vaikka olen koulun vaihto-oppilaan kanssa hyvä kaveri ja juttelen hänen kanssaan paljon. Kirjoitan ja luen myös englanniksi, mutta englannin käyttö ei ole enää joka päivästä.. Silti eri oppiaineiden opiskelu suomeksi tuntuu hankalalta.

Viikonloppu oli kamala. Ihan hirveä, ainakin lauantain osalta. Perjantain treenit eivät menneet hyvin, väsytti, oli kylmä.. Ja sitten meni Ässälle. Taas sai vähän pelätä, mitä tapahtuu, koska tunteet jostain kumman syystä kuumenevat siinä porukassa aika usein.

Kun mitään menoa ei kuitenkaan mistään löytynyt, lähdettiin kotiin nukkumaan. Kaikki johti vakavaan keskusteluun, jonka käsitin väärin. Itkin, pelkäsin, järkytyin. Lauantaina tärisin, itkin, surin, lamaannuin. Tilannetta pahensi vielä joukkueen vaihdosta johtuva stressi. Kunnes sain soiton yhden aikaan yöllä, joka selvensi asiaa ja poisti epäilykset. Silti jäi pieni kaiherrus vaivaamaan luottamusta.

Kyllä tämä tästä. Kaikki on hyvin. Sunnuntain treenit menivät paremmin kuin pitkään aikaan. Opin kolme uutta juttua. Tiedän, kuulostaa vähältä, mutta oikeasti se on aika paljon.

Olen löytänyt uusia ystäviä, jotka välittävät. Tämä koulu on juuri mua varten. Rakastan elämää. Tarvitsen rahaa. Honda CBR 125. Ja jos elämä joskus taas alkaa kusta, sen kanssa voi ajaa 120 km/h päin seinää. Ei. En tee sitä.

"Sun vieressä on lämmin, kun ulkona on kylmä. Kun sua hellin, oon aina taivaas. En tiennyt, mitä etsin kun sun löysin. En osaa olla yksin kun sain sut." <3

The autumn has come. Love me or hate me. Beat it. I always get what I want. Life is such a game.

I never thought

Terapia auttaa. Jee. Ja koulusta saa vapaaksi tunteja, ettei päivät veny liian pitkiksi. Ja pääsin valmennukseen. Tuplajeejee.

Ässä oli meillä yötä tiistaina, torstaina ja perjantaina. Lauantaina menin Ässälle yöksi. Ainakin se luulo, ettei ehdittäisi nähdä koulun alettua on todistettu virheelliseksi. Kesän aikana tuli nukuttua niin paljon yhdessä, ettei tämä erillään nukkuminen oikein luonnistu. Minulta ainakaan.

Viisi kuukautta tuli juuri täyteen. Jos lähden ensi syksynä vaihtoon, tässä on vain puolet kuljettu. Viisi kuukautta kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta tuntuu pitkältä. Varsinkin, jos pitää olla Ässästä erossa. Oikeasti on ihan turhaa vielä miettiä tällaisia asioita, mutta mietinpähän kuitenkin.

Tuntuu, ettei omille kavereilla jää ollenkaan aikaa. Kaikki muu on kalenteriin saatu mahdutettua, mutta omat ystävät ei oikein tunnu mahtuvan mihinkään. Kellekään ei oikein tunnu kelpaavan pikainen 1,5 tunnin tapaaminen, jolloin ehtisi jutella, käydä kävelyllä tms. Siksi kotiin palaaminen aina iltaisin on niin perkeleen vaikeaa. Ei voi soittaa illalla kahdeksan aikaan ketään ulos, osaksi myös välimatkojen takia ja myös siksi, ettei ole omaa kulkupeliä, millä liikkua, paitsi pyörä. En olisi muuten ikinä uskonut, että poikaystävän parhaan ystävän kanssa voisi olla itsekin ystävä. Tai varsinkaan sitä, että kolmisin voitaisiin porukalla jutella rakkaudesta ja siitä mitä se on. Mutta niin sitä kävi ja aina oppii uutta.

Hyvää yötä. Koeviikkopaniikki ja unettomuus näin hetkellisesti.

Beatiful blogger

Ryder tämän palkinnon minulle lahjoitti. Kiitän <3

Tehtävänäni on nyt kertoa 7 faktaa itsestäni, jonka jälkeen annan saman tehtävän seitsemälle kauniille / ihanalle / rakkaalle tms bloggaajalle.

1. Olen perfektionisti ja valitettavasti koen tarvetta hakea toisten hyväksyntää. Mikään ei ole tarpeeksi hyvin tehty tai onnistunut, aina löydän jotain motkotettavaa. Haluan tehdä kaiken täysillä ja jotenki überisti yli, mikä tekee elämästä välillä hiukan hankalaa.

2. Olen urheiluhullu. Suurin palo minulla on voimistelun suhteen. Voimistelu, tanssi, juoksu, kuntosali, body pump, pallopelit, uinti... Innostun helposti ja voisin päivästä toiseen vain urheilla ja liikkua. Liikunta on suuri rakkaus <3

3. Minulla on maailman suloisin poikaystävä, Ässä. Rakastan häntä, hän minua. Tiedän, että olemme nuoria ja ettei tämä välttämättä kestä, mutta hän on elämää suurempi rakkaus. Ässän jälkeen elämä on ollut vain ylämäkeä. Ilman häntä en olisi välttämättä tässä, enkä olisi näin onnellinen. Hän opetti minulle, mitä rakkaus tarkoittaa, mitä on kun rakastaa ja tulee rakastetuksi.

4. Ra-kas-tan elämistä. Minulla on todettu keskivaikea masennus ja syömishäiriö, mutta olen jo toipumassa huimaa vauhtia hyvän terapian ansiosta. Olen oppinut nauttimaan elämän pienistä asioista: sadekuurosta bussipysäkille kävellessä, kissan kehräyksestä, musiikin rytmistä, kuutamouinnista... Ja varsinkin tuoksuista: kanelista, omenasta, Ässän unituoksusta... Hassua ehkä vähän.

5. Tulevaisuuden suunnittelu on minulle mieluisaa. Joinain päivinä voin miettiä jopa tunteja tulevaisuuden ammattiani, opiskeluja, taloa, elämää, ystäviä, miestä... Taivaanrannan maalari, jonka pilvilinnat ovat muutamaan otteeseen romahtaneet.

6. Pidän lukemisesta ja se on minulle tärkeää, koska haluan oppia koko ajan aina vain lisää. Tiedonjanoni on suunnaton ja kuolematon. Myös kirjoittaminen on lähellä sydäntäni.

7. Minulla on monta hyvää ystävää ja muutama sydänystävä. Olen ottanut tavakseni ilmoittaa sen heille aina välillä.

Tänäänkin oli hyvä päivä. Välillä tuntuu kuin katsoisin elämääni ulkopuolisena slow-motion- tilassa, ihan kuin elokuvissa. Jännää...

Viikonloppunuori

Tuntuu, että kaikki mun elämä tapahtuu viikonloppuisin. On treenit, työ, jengi-illat, kisat, kaikki tapahtumat. Viikolla sitä vaan ollaan koulussa, opiskellaan, käydään terapiassa. Se on arkea. Mutta kun viikonloppu koittaa, mä saan taas elää sitä elämää, joka tuntuu ihanalta. Valvoa yömyöhään jutellen elämän suurista ja pienistä asioista, mennä minne huvittaa, tavata ystäviä, elää hetkessä. Tanssia vesisateessa, kävellä niin pitkälle kuin jalat vain kantavat, rakastaa. Välillä itkeä itsensä uneen, niin kauan ettei jaksa. Makoilla nurmikolla. Kulkea usvan läpi.

Viime viikonloppuna meillä oli jengi-ilta. Kaikilla oli hauskaa; tanssittiin, soitettiin musiikkia, juteltiin, naurettiin, elettiin nuoruutta... Nukkumaan mentiin vasta seitsemältä aamulla. Lauantaina Ässän kanssa leffaan, hetken mielijohteesta yöllä metsään, lopulta nukkumaan. Tätä tunnetta ei vain voi selittää tai sanoin kuvailla.

Jos rakkaus loppuu, ei ole yrittänyt tarpeeksi, antanut itseään kokonaan toiselle, rakastanut itseään. Tähän päätökseen tulin, kun puhuin Ässän kanssa puhelimessa. Tuntuu, että mä elän kaukosuhteessa, vaikka välimatkaa on vain 32,5 km.

Rakkaus on voima, joka pitää pinnalla ja kannattaa tai ristää elämän ja riuduttaa.

Rakastan, haluan rakastaa, minua rakastetaan... Ässää rakastan niin paljon, että koko ajan tekee mieli kuuluttaa se koko maailmalle. Mikään ei tunnu yhtä hyvältä, missään muualla en tunne olevani niin turvassa, mikään muu ei tunnu niin pysyvältä. Olen hullaantunut, energiaa riittää vaikka mihin.

Eräs viisas sanoi kerran, että rakkaus on vain sähköimpulsseja aivoissa. Samainen henkilö sanoi myös, että jokainen ihmissuhde päättyy eroon tain kuolemaan. Toinen kertoi, että onnea on jokaiselle määrätty tietty määrä elämässä ja että onni lähtee itsestä ja toiset voivat vain joko lisätä onnen määrää tai ottaa sen pois. Rakkaus on kuin tropiikin kukka; sitä tulee hoitaa, jotta se kukoistaa sanon minä.

Onni ja rakkaus, mitä ne ovat? Ihmisten luomia käsitteitä -kö? Tuntevatko eläimet onnea, jos tuntevat, niin tuskin samanlaisena kuin ihmiset.

Tänään ymmärsin. Minulla on ystäviä. Sydänystäviä. Ihmisiä, joille voin purkaa kaiken, jotka ovat olleet elämässäni useamman vuoden, tuntevat minut paremmin kuin minä itse ja joiden pitäisi kirjoittaa elämänviisauksista kirja. Tästä lähin muistutan ystäviäni heidän olemassaolon tärkeydeestään useammin. Ymmärsin myös, että itsemurha on turha. Aivan turha. Siinä ei ole mitään rauhallista, kaunista, mitään mistä voisi olla ylpeä tai mitä ihannoida. Päätin, etten tee sitä, en edes enää harkitse tekeväni. Olen sen velkaa Ässälle.

Olo on vapaampi kuin taivaan linnulla. Näin rauhallinen en ole ollut kuukausiin.

Rakas äiti

Kun olin pieni sain hyvää kohtelua sinulta ja isältä. Kun kaaduin tai satutin itseni muuten, tulit puhaltamaan haavaan, mutta kuitenkin sanoit, että lopetas nyt turhat krokotiilinkyyneleet. Annoit minun liikkua vapaasti, kuitenkin valvovan silmäsi alla. Rakastin ja palvoin sinua.

Kun aloitin koulun, uskoni sinun jumalallisuuteesi horjui ensimmäisen kerran. Olin ensimmäiseltä luokalta saakka koulukiusattu, mutta sinä väitit, että kaikki menee ohi aikanaan ja että minua ei kiusata. Mummi sai aina hoitaa kiusaamisasiat, ja olit oikeassa, kyllähän se kiusaaminen meni ohi aikanaan. Aika tosin oli vasta kuuden vuoden päästä, ja sinä aikana ehdin haavoittua aina uudestaan ja uudestaan. Olenko joskus vaatinut sinulta liikaa vanhemmuutta?

Nyt kun olen vanhempi, olen hieman katkera. Jouduin aikuistumaan liian aikaisin sinun selkäsi hajotessa. Liian aikaisin. Isosisko sai vielä olla lapsi, kun minä jo hoidin kaikki kotityöt silloin kun sinä et jaksanut. Silti et antanut minulle niitä vapauksia, joita luulisi minun saaneen, kun oletit minun olevan kaksi vuotta vanhempi isosiskoni.

Minun piti rikkoa rajat ja nyt olen hukassa. Olet pettynyt minuun, vaikket sitä ääneen suostu sanomaankaan. Et ole koskaan antanut minun itkeä. Et ole koskaan aiemmin kuunnellut minua kunnolla. Ja kaikkein pahinta, et ole estänyt siskoani tekemästä minulle enempää fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Pidit minua jo aikuisena, vaikka olin lapsi. Sinussa ei ollut tarpeeksi aikuista pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan minua ja auttamaan minua. Pistit minut liian aikaisin hoitamaan kaikenlaiset asiat, selvittämään asiat parhain päin. Näetkö nyt, kuinka kylmä minusta on tullut?

Olen vankina omassa "kodissani". Talossa, jota kutsun kodiksi vain siksi, että te asutte siellä ja että minä satunnaisesti nukun siellä. Ei tämä ole mikään koti.

Joskus tekisi mieli sanoa 'tapa minut, äiti'. En jaksa sinua enää, tarvitsen enemmän omaa tilaa, jotta voin antaa sinulle anteeksi ja unohtaa katkeruuteni. Rakastan sinua äiti, mutta inhoan heikkouttasi.

Mökkiviikonloppu

Pakattiin kavereiden ja Ässän kanssa perjantaina kamat autoon ja hurautettiin kämpälle viikonlopun viettoon. Tarkoitus oli vain chillata ja nauttia, mutta matkan varrella oli hieman mutkia. Normaalisti matka kestää alle tunnin, mutta nyt pysähdyttiin milloin kauppaan, milloin vessaan, ja aikaa meni nelisen tuntia.

Kämpällä laitettiin ruoat heti uuniin, ja ensimmäiset pullot kumisivat tyhjyyttään jo tunnin päästä saapumisesta. Kuunneltiin hyvää musiikkia, fiilisteltiin ja saunottiin. Jossain vaiheessa kuitenkin poikien välille tuli vähän kinaa, jota oltiin sitten kovaan ääneen ja nyrkein ratkomassa. Tyttönä mun oli todella vaikea käsittää moista sekoilua, teki mieli lähteä kävelemään. Aikansa jauhettuaan jätkät rauhottuivat ja mentiin nukkumaan. Seuraavana päivänä taas sama juttu. Milloin riideltiin patjoista, milloin vanhoista jutuista, joskus taas ruoasta. Olo tuntui aika ulkopuoliselta ja avuttomalta, kun jätkät pyörivät maassa tai huusivat toisilleen. Kuitenkin välit saatiin aina sovittua.

Hetken luulin kaiken jo olevan hyvin, kun kaikki saunottiin yhdessä ja heitettiin läppää - olin kuin yksi pojista, vaikka joukkoon kuuluinkin. Jäähdytellessä tutustuin kavereihin paremmin. Olo oli mahtava; täysin pimeä metsä ympärillä, joka oli aivan hiljaa, kynttilöitä ympärillä, hyvää juttuseuraa... Voi kun elämä oliskin niin helppoa! Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi mennä liian lujaa. Silloin mua pelotti paljon. Kaveri uhosi telari kädessä, eikä suostunu rauhottumaan ennen kuin maahan kaadettuna. Welcome, ahdistuskohtaus, sua ei olekaan nähty vähään aikaan.

Aamulla sitten pakkasin kamat poikien huutaessa toisilleen. Lähdin kävelemään ja ehdin kulkea aika pitkällekin maantien reunaa pitkin ennen kuin pojat nappas mut auton kyytiin. Kotimatkalla kukaan ei uskaltanut oikein puhua. Ja hyvä niin. Ketutti niin paljon, että olisin päästellyt vaikka mitä sammakonpäitä suustani, jos joku olisi alkanut vittuilemaan. Mur.

Nyt kotona sitten mietityttää. Ihan hyvä, että pojat sai selviteltyä välejään ja purettua tunteitaan, mutta jäi nyt vähän harmittamaan, että sen piti tapahtua juuri tänä viikonloppuna ja mun ollessa paikalla. Väkivalta pelottaa, koska se on aina niin julmaa. Enkä ole tässä elämässä ilman väkivaltaa jäänyt.

Sisko tahtoisin jäädä

Kävin katsomassa kyseisen elokuvan. Tuli sellanen nostalginen fiilis. Sulauduin elokuvaan lähes kokonaan, ihan kuin olisin katsellu omaa elämää valkokankaalta. Muutos on suuri, ei tosin ihan niin radikaali kuin Emilialla. En sentään hakkaa pappoja puistoon, lähde salaa laivalle tai varasta ja juokse sitten vartijoita karkuun. Mutta kuitenkin.

Pää sanoo, että mene, jalat lähtee jo viemään, mutta järki kuiskaa: jää.
Tässä on mun tarina. Vuosi sitten oli ysiluokka alussa ja olin jo ihan solmussa. Kiltti, mut sisällä kiehu. Sitten alko paniikki- ja ahdistuskohtaukset koulussa, kesken kokeiden, syöminen takkuili, kaverit jäi... Lopulta pää ei enää kestäny ja "jouduin" lääkäriin. Ei mua kuitenkaan pidetty tarpeeksi vakavana tapauksena, vaikka oireilua oli jatkunut jo yli 3 vuotta. Pistettiin sitten jonoon. Mä odotin ja odotin, kaikki kaatu päälle, numerot tosin nousi hullun panostuksen takia.

Tammikuussa viisi kuukautta lähetteen jälkeen pääsin hoitoon. Tosin ensin kahden sairaalakäynnin, muutaman turhan haavan takia, liian monen paniikkikohtauksen ja lääkkeiden yliannostuksen jälkeen. Uskalsin avata koulussa suuni erittäin hyvälle ystävälleni, näytin jälkiä, ja hän auttoi minut eteenpäin.

Terapia alkoi, poissaolot koulusta lisääntyi, kiltteys ja nössöys katosi jossain huhtikuun korvilla kokonaan. Silloin myös tapasin Ässän. En usko Ässällä olleen mitään vaikutusta mun käyttäytymiseen, paitsi sillä tapaa, että olin iloisempi. Toisaalta, tein asioita, joista en ole ylpeä ja jotka pelottavat vielä pikkuisen edelleenkin. Tuli toinen aallonpohja vastaan ja löysin itseni sairaalasta. Vietin siellä sitten kaksi päivää miettien ja aloin inhota perhettäni. Äidin lässytys, kyyneleiset silmät ja huoli sai mut huomaamaan, että se on heikko. Niin helvetin heikko. Mä olin kestäny siihen asti, enkä olis surru, vaikka olisinki sillon lähteny. Nyt näin kesän jälkeen oon toista mieltä ja monta kertaa miettiny kuinka onnekas olin. Päättärissä oli, kaikesta huolimatta, yli 9,5 keskiarvo.

Tämä blogi tulee olemaan jatkoa edeltävälle tarinalle. En tiedä vielä, mihin päädyn, mutta tällä kertaa mä haluan elää ja ottaa kaiken irti.